tänään sitten päästiin ahdistuksessa ihan uusiin sfääreihin.
vitutti niin paljon, et jäi sitten syömättä ja piti käydä vähän kesken päivän ulkona itkeskelemässä. olin kovasti matkalla lounastamaan työkavereiden kanssa, mutta ennen kun päästin ruokailemaan asti alkoi tuntumaan niin pirun pahalta, et katsoin parhaimmaksi lähteä vähän kävelemään yksin.
miten vitussa mie oon tämmöiseks muuttunut?
miks pienetkin asiat alkaa ahdistamaan näin järjettömästi?

en halua tilittää kaikille kavereille.
en jaksa olla ylettömän empatian kohteena.
en halua olla se joka vinkuu aina.
mie inhoan aikataulumuutoksia.
on paskaa.
mie en usko et se paranee sillä, et märehtii.
en kuitenkaan osaa siirtää paskaa oloa syrjään ja olla ok.
mie en toimi on/off -kytkimellä.

pahapuoleinen (tunnetaan myös nimellä äitipuoli) kertoili 20 minuttia kaikkea jotain ihan muuta.
mie tilitin 2 minuttia.
hengitin kirpeää ilmaa ja menin jatkamaan töitä.
jounitin.
sm3tanoin.
ja pari tuntia myöhemmin olo oli paljon normaalimpi.

mie pelkään näitä helvetin ahdistumisia.
mie pelkään viikonloppua.
luvassa paljon sosiaalista toimintaa.
ja miun pää on seinillä.