olis herännyt aamulla tekstiviestiin.
mieli parani siitä kyllä, mutta silti. vieläkin ahistaa ajatus siitä, miten pahalta illalla tuntui. vaikka kuinka järjellä muka tiesi, et toinen nukkuu kuitenkin, niin silti vanhat "ei se oikeasti edes halua tulla"-peikot alkoi tanssia polkkaa. ja koska koen henkisen pahan oloni jostain helvetin syystä fyysisesti, päädyin halailemaan kaakeliastiaa. ihan vaan sitä riemusta, että oli paha olla.

mie inhoan turhaa odottamista.
mie inhoan sitä epävarmuuta, joka miusta kumpuaa, kun asiat ei mene ihan suunnitellusti.
mie inhoan niitä hetkiä, jolloin miusta tuntuu, et mies ei ymmärrä miten pahalta miusta tuntuu.
mie inhoan tätä oloa, kun tekis mieli mököttää ja nalkuttaa, vaikka en oikeasti ymmärrä naisia jotka niin tekevät.
vittu oon itse ihan samanlainen.
paitsi, että ennemmin hyppään sillalta ku alan nalkuttamaan.

viestin jälkeen tapoin billin. tai oikeastaan en vielä itse billiä vaan pari muuta käärmestä. varsinainen billin tappaminen odottaa vielä myöhempää hetkeä tänään.
quentin on ihana. ihana nero.
elokuvaterapiaa.

mut siis paremmin voin.
mut aina ei vaan kaikkea jaksa, eli en enää suunnittele etukäteen mitään, niin en pety.

siinä lienee sitten uuden vuoden lupaus.
oisko peräti ensimmäinen laatuaan ikinä?