minen vaan tiedä miten miusta on tullut tämmöinen.
surkea, säälittävä itkeskelijä.

en kestä kuulla muiden mielipiteitä miehestä.
inhoan sen tapaa tehdä ohareita ja inhoan sitä pettymyksen tunnetta joka iskee joka ikinen kerta kun mies tekee katoamistempun. mutta en silti halua kuulla muilta, että se on paska tms.
se ei edelleenkään paranna minun oloa.
se vaan pahentaa.
jostain syystä tuntuu siltä, että vain minä itse saan olla sille vihainen.
(no varsin pian se kyllä kääntyy siihen, että olen järjettömän pettynyt itseeni.)

kyllä minä ymmärrän minun ystäviä, jotka ei halua nähdä minua tämmöisenä säälittävänä vetistelijänä, joka antaa anteeksi ja ymmärtää. kyllä minä ymmärrän, että ei tätä ole kiva katsella.
mutta kun.
minä välitän siitä ihan liikaa.
sen hyvinvointi on minulle niin paljon tärkeämpää kuin minun hyvinvointi sille.
välillä on jopa vaikea vastata ystävien puheluihin kun en halua vain tilittää miehestä (ei minulle oikeasti kuulu muuta kuin töitä ja mies-vuoristorataa). ei minulla oikeasti ole mitään järkevää sanottavaa.

minulla on niin iso ikävä kookosta ja sen kanssa juttelua naamatusten.
se jotenkin vaan saa minut pistämään asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja paha olo häviää tai ainakin kutistuu jättimäisestä siedettäväksi.