haluaisin vaan olla iloinen ja onnellinen.
oli aivan ihana viikonloppu. mie sain sittenkin miehen ihan yökylään perjantaina ja nyt jopa puhuttiin. siis kyseessähän on kaksi oikein täydellisen tunnevammaista-ihmistä, joiden on vaan ihan tolkuttoman vaikea sanoa tärkeitä siis semmosia oikeita asioita ääneen. oli vähän tunne kuin ois taas tervassa pitänyt vetää pulkkaa, jossa oli kyydissä maailman suurin mammutti. se s-sanan sanominen ei vaan vielä onnistu. et niinku tapaillaan, mut jotenkin asiat on selkeästi paremmin kun aiemmin (vaikka ei niissä miusta pahemmin vikaa ennenkään ollut? tai sit mie vaan kuvittelen?), jotenkin erilailla?
on vaan niin saatanan vaikea olla ja vastata siihen viimeaikojen top-kysymykseen "S*****teletteko työ?" tai pikemminkin siihen reaktioon joka ihmisille tulee kun sanon et "Ei, ku myö kassellaan."
se on jotenkin vaikea käsittää, että mie tykkään siitä kuin hullu puurosta (no puurohan on oikein tehtynä oikein hyvää!), nään sitä mielelläni aina kun vaan mahdollista, mutta en raahaa sitä näytille minnekään saati vaadi seurustelua, täydellistä omistautumista ja sataa lasta.
enkä minä siitä hirveästi tuntemattomille ja puolitutuille huutele. enkä perheelle. sitten jos seukataan, ni sit huutelen, mut en vielä. en jaksa sitä tenttausta ja utelua. enkä ymmärrä sitä hirveää tarvetta mikä lähiympäristöllä on sen miehen tapaamiseen.. tai siis et miun pitäis raahata aikuista miestä kuin näyttelyelukkaa paikasta toiseen. saan kylmiäväreitä ja ahdistusta.
ystävät sitten tajuaa, että tämä ei tarkoita ettei saa kysellä. miehestä saa kysyä ja se ei haittaa. mie en vaan vastaa, jos en jaksa. ja kyl mie sanon jos/kun joskus seukataan. :)
sitten on tämä toinen juttu, mikä oikeastaan on pääsyyllinen pahaanoloon viimeisten viikkojen aikana. lähipiirissä tapahtuu ihan käsittämättömiä asioita ja tuntuu hetkittäin isosti siltä, että minulle on jaettu tässä asiassa käteen semmoiset kortit (ja en edes halunnut mukaan tähän peliin), ettei niillä voi mitenkään voittaa. eniten pelkään sitä, että menetän elämästäni itsestä riippumattomista syistä sellaisia ihmisiä, jotka olen tuntenut koko elämäni. ihan silkkaa paskaa.
niin absurdia ja hämärää.
niin paskaa, ettei voi olla.
töissäkin on nyt tässä muutamana päivänä valunut paskaa isosti niskaan. on vaan niin vitun vaikeaa muistaa merkitä toisten puolesta sovittuja asioita/tapaamisia/tehtäviä mihinkään sellaiseen paikkaan, että asianomainen pääsisi niitä näkemään. tuli taas vähän ylläreitä.
hieman kiristi hermoa.
kiristää edelleen.
tämmöisiä ajatuksia miun päässä on nyt sitten loistavan viikonlopun jälkeen pyörinyt.
ja kun tuo sepustus viikonlopusta jäi aiemmin kesken (piti urputtaa antaumuksella) niin mie tosiaan sain hemppiskemppistä ja mies oli yö-kylässä. lauantaina menin ihanille hillittömille. maalattiin into piukassa kaikkea mikä saatiin kiinni, herkuteltiin kuistilla, syötiin aivan taivaallista ruokaa, saunottiin upeassa puusaunassa, kuohuviiniteltiin ja lopulta katseltiin kiekkoa. huippua.
sunnuntaina käytiin sitten exlemn:in luona aamukahvilla ja saatiinpa aikasta huippuhyviä munkkeja.
oli siis tosiaan täydellisyyttä hipova viikonloppu.
ja nyt on tämmöistä.
Kommentit